Vaihto-oppilaana Kanadassa

Elokuussa 2012 muistan pakanneeni suurta matkalaukkuani yölla noin kolmen maissa, en voinut uskoa kuinka onnekas olinkaan. Lempäälan Rotariklubi oli valinnut minut vaihto-oppilaaksi vuodelle 2012-2013!

Olin matkani alussa. Ja vuoteni Kanadassa Albertan provinsissa oli vasta kuvitelmissa. Kuka olisi arvannut kuinka tapahtumarikas vuoteni tuntemattomassa maassa tulisi olemaan. Päällimmaiset tunteeni tuona yöna viime kesänä olivat jännittyneisyys, malttamattomuus ja takaraivossa jyskyttävä pelko. Kysymyksiä oli mielessä enemän kuin koskaan aikaisemmin: minne matka, millaisia ovat ne ihmiset joiden luona asun, kuinka saan ystäviä ja vaikka mitä muuta. Tunteet vaihtelivat ja lainehtivat kyynelistä naurun purkauksiin, epäilyksistä itsevarmuuteen ja takaisin. Luulin, että perheeni hyvästeleminen olisi vaikein asia, mitä tulisin koskaan tekemään.

Nyt kun olisi pakattava laukku uudelleen, tällä kertaa palatakseni takaisin, huomaan ettei hyvästit ikina muutu helpommiksi. Vuoteni Grande Prairien kaupungissa pohjois Albertassa on lopuillaan ja tuntuu jotenkin epätodelliselta palata takaisin kotiin.

Vuoteni alussa muutin ensimmäiseen isäntäperheeseeni. Minulla oli äiti, isä sekä 17-vuotias sisko. Pikkuisena yllätyksenä vain tuli, että siskollani on downin syndroma. Perhettä se ei kuitenkaan häirinnyt.
Ensimmäinen perheeni oli lämminhenkinen ja iloinen perhe ilman kummallisempia erikoisuuksia. Aloitin myos Taekwondon host-äitini rohkaisemana. Ehdin asua heidän kanssaan noin kuukauden ennen koulun alkua.

Aloitin koulun Peace Wapiti Academy nimisessä lukiossa. Kouluni on Amerikan mittakaavassa pieni, noin 500 oppilasta. Opin noudattamaan jokapäivä samanlaista lukujarjestystä puolen lukuvuoden ajan: aamulla liikuntaa ja psykologiaa, iltapäivällä matikkaa ja hyppytunti. Joka päiva samaa. Sain ensimmäisen ystäväni liikunnan tunnilta, ja ennen kuin huomasinkaan sain hänen ystävistään itselleni verkoston hyviä ystäviä. Heidan kanssaan jaoin vaihto vuoteni ylä- ja alamäet. Eivät he aina ihan ymmärtäneet miltä minusta tuntui, mutta he olivat tukenani jokaisessa ikävän puuskassa.

Opin myos, ettei Kanadassa kukaan kävele paikasta toiseen, aina loytyy kuski jostakin. Jos lounastunnilla ei maittanut koulun kahviossa myynnissa olevat hampurilaiset, tai lounas unoihtui jääkaappiin (joka tapahtui useamman kerran viikossa), niin joku kavereistani starttasi autonsa ja sitten mentiin käymaan vaikka Starbucksilla kahvilla.
Jokaisella yli 16 vuotiaalla on jo ajokortti ja suurimmalle osalle vanhemmat ostavat auton syntymäpäivälahjaksi. Ja jostain kumman syystä ajoneuvot täällä ovat noin kolme kertaa suurempia kuin Suomessa.

Rotarypiirini (5370) on todella aktiivinen piiri. Grande Prairiella on 4 rotaryclubia ja minun clubissani on jäseniä reilut sata. Joka viikko minua odotettiin kokouksiin ja kerran kuussa annoin lyhyen päivityksen vuodestani. Useat rotarit kutsuivat minua luokseen ja pyysivät minua kanssaan esim: ampumaradalle, laskettelemaan, kuumailmapalloilemaan, helikopteriajelulle, kierrokselle paloasemalla, ratsestamaan ja hoitamaan lehmiä. Rotary jarjestönä näkyy katukuvassa paljon ja joka viikko heillä on jokin hyväntekeväisyyskeräys menossa.

Toisessa perheessäni asuin joulun yli ja pääsin kokeilemaan laskettelua Kalliovuorilla. Perheeseeni kuului: äiti, isä, 13-vuotias sisko ja 15-vuotias veli. Perheeni oli todella kiireinen. Sisarusteni harrastukset veivat heidän aikansa ja vanhempani olivat molemmat toissä pitkiä vuoroja. Ehkä tästä syystä ystäväni tulivat minulle entistä läheisimmiksi tässä perheessä asuessani. Olin ystävieni kanssa ulkona ja sisällä, vähintään kerran viikossa. Kaupunkini kaupat ja ostari tuli kierreltyä useammin kuin kerran tai pari ja kaikki uutuus elokuvat tuli katsottua heti julkaisupäivänä.

Nykyisessä ja viimeisessä perheessäni minulla on äiti, isä, 11-vuotias sisko ja 13-vuotias veli. Perheeni on aktiivinen, mutta huomioi minua menoissaan ja olen aina tervetullut viettämään aikaani heidän kanssaan. Nyt saan tasapainoilla aikani perheeni ja ystävieni kanssa.

Minulla on aikaa heinäkuun lopulle. Enää en voi kieltää sitä totuutta, että uskomattoman vuoteni loppu on käsillä. Opin uudenlaisen normaalin elämän, vaikka yksikään päivä ei ollut kuluneena vuonna toisensa kaltainen. Nyt mieleeni nousevat aivan uudenlaiset kysymykset: olenkohan muuttunut? Onkohan kotona kaikki samanlaista?
Kuka soittaa ensimmaisenä? Palaan takaisin samalle lentokentälle, josta lähdin, samaa tietä jota ajoin vuosi sitten lähteäkseni. Vietän viimeiset viikot kesälomastani samalla tavalla kuin aina ennenkin, mutta osaanko iloita kaikesta siitä, mistä ennen sain voimaa? Milloin huomaan kuinka paljon asiat ovat muuttuneet? Ja milloin ymmärrän, kuinka erilaisesta maailmasta olen palannut. Nyt ymmärrän, että vaikein asia vaihto-oppilaana on tasapainottaa nämä kaksi erilaista maailmaa. Muutaman viikon päästä on aika pakata jokainen muisto, kuva ja vaate. Palata takaisin, avata matkalaukku ja purkaa jokainen muisto, valokuva ja vaate. Sen jälkeen ei enää ajoreissuja kaupunkiin pelkästaan kahvin perassä, ei tarvitse puhua englantia joka paivä.
Muutaman viikon päästä palaan taloon, jota vuosi sitten luulin ainoaksi kodikseni. Palaan vanhojen ystävieni luo. Ja jaan kokemukseni ja muistoni jokaisen kanssa, joka on niistä kiinnostunut. Ja jollakin tavalla, lopulta, toivon, että loydän paikkani näiden kahden toisistaan riippumattomien maailmojen välillä. Vain muutamien viikkojen aikana.

Ada Nieminen

Vuosivaihtari 2012-13

Lempäälän Rotaryklubi